Call Me by Your Name

Viimeksi kävin katsomassa saman leffan teatterissa kaksi kertaa The Man in the Iron Maskin aikoihin ehkä vuonna 1998. Nyt vastaan tuli pahasti ihon alle jumittava Call Me by Your Name. 

Ajoittain jopa pitkästyttävän tylsä ja silti ihan loistava. Kaunis, tunnelmallinen ja viisas elokuva. Soundtrack jää soimaan päähän ja kaiken yhteen kokoava isän puhe kaihertamaan mieltä. Ensirakastumisten tunnelmat vilahtelevat kropassa näin parikymmentä vuotta omien kokemusten jälkeen. Jokin ajatus jäi kahdellakin katselukerralla kesken, joten tilasin kirjan luettavaksi. 

Kävin katsomassa ystävän kanssa, joka tietää millaista on olla rakastunut ja kaapissa. Onneksi maailma on jo vähän valmiimpi, vaikka ei vielä kunnossa.  

Voisi olla hauska selvittää, miksi juuri homomiesten tarinat vetoavat minuun kaikkein vahvimmin. Luulisi, että elämänsä vakiinnuttanut heteronainen löytäisi muualta enemmän tartuntapintaa, mutta eipä vaan löydy. Ehkä keski-ikäinen keskiluokkaisuus on siinä määrin tylsää, ettei kiinnostavia tarinoitakaan synny. Toisaalta, love is love, miksi edes miettiä lokeroissa. 

Spotify auki ja Sufjan Stevens kuulokkeisiin. 

P.S. Kino Engel oli ennen tuntematon, nyt suosikki. Pääsee ovelta ovelle seiskan ratikalla, lippujen hinnat on järkevät ja tunnelma kohdallaan. Otan ohjelmiston seurantaan.